Paketti-ihme

Tänään on 27.3.2021. Valo on voittanut. Illalla on hämärää vasta klo puoli seitsemän jälkeen. Melkein kaikki lumien jäljet on korjattu ainakin Hämeenlinnan keskustan jalka- ja muilta käytäviltä. Kun valtavat katuluudat alkoivat huiskia aamukuuden aikaan (valoissa jo silloinkin) oli monena aamuna aika märkää, joten katupölyt eivät pahemmin pöllynneet. Kiitos siitä.

Tässä kaikille ihmeille avoinna oleville todellinen ihme:

En ollut pitkään aikaan maalannut paljon mitään, mutta eräänä päivänä sain pakottavan tarpeen maalata tyttärelleni taulun. Taulun nimi oli Sininen uni - ja koko ajan päässäni soi se vanha tuutulaulu, jota olin juuri hänelle laulanut monta kymmentä vuotta sitten. Muistattehan: "Joka ilta, kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö..."

Koko taulu on sininen. Siinä nuori nainen ja mies lentävät sinisellä tähtitaivaalla kuin Chagallin maalauksessa ikään. He pitävät toisiaan kädestä ja nuorella miehellä on pitkä poninhäntä ja kitara kainalossa. Tyttö on kultakiharainen, ja silmät puoliummessa hän onnellisena lentää rakastettunsa kanssa. Maa kreikkalaisine kirkkoineen ja valkoisine taloineen häämöttää jossain alhaalla. Ja siellä näkyy "kultainen metsä ja metsässä kultainen puu. Ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu". Ja tietenkin myös yhdessä kulmassa se Nukkumatti sateenvarjoineen.

Tässä taulussa on symboliikkaa, joka on tyttäreni omasta elämästä ja avautuu vain meille kahdelle. Ja ehkä sille nuorelle miehelle jos tarkoitus on.

Tytär asuu Hollannissa ja lähetin hyvin pakatun suuren paketin hänelle yllätyksenä. Kun ei mitään kiitosta kuulunut, jäljitin vihdoin paketin matkan (kiitos Postille hienosta palvelusta). Tiedotus paketin saapumisesta oli mennyt lähes kaksi viikkoa sitten vastaanottajalle. Mutta tytär ei koskaan ollut saanut tiedotuslappua! Paketti olisi palautettu kahden päivän päästä takaisin Suomeen.

Soitin tyttärelle, jolla on jatkuva puhelinyhteys Pyhälle Hengelle. Sanoin, että kysy nyt ihmeessä siltä PH:lta missä se saapumistiedotus on ja missä se paketti on nyt. Tytär oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: "Äiti! Se sanoo, että katso kassista!" Mutta mistä ihmeen kassista? Tytär meni eteiseen, jossa seisoi kassi, ja sen sisällä viiden kilon koiranmuonapaketti. Se oli tullut fyysisesti perille samana päivänä kuin minun pakettini saapumistiedotus ja koiranmuonakuriiri oli jättänyt muonat suureen klassiin, joka juuri tätä varten oli jätetty ulko-ovelle, koskapa tytär oli töissä. Kotiin tultuaan hän oli nostanut kassin muonineen eteiseen. Postin jakelija oli tässä tehnyt virheen, kun hän postiluukun sijasta oli pudottanut saapumistiedotuksen siihen isoon kassiin, jossa koiranmuonat olivat. No, sieltähän se saapumistiedotus löytyi! Ja vielä se Ääni oli sanonut, että paketti on läheisen Spar-kaupan takahuoneessa, seisoo takaseinää vasten. Sieltähän tyttö kipaisi hakemaan sen saman tien. Ihmetteli vain miksei Spar-kaupan henkilökunta ollut ilmoittanut mitään hänelle, kun tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen Suomesta tullut paketti, jonka hän oli Sparista noutanut. Joten eikö tämä ollut todellinen ihme!

Ihmeitä tapahtuu tänäkin päivänä!

Tälle paikalle tulee toivottavasti iloksi ja inspiraatioksi kaikille IOK:n lukijoille tosikertomuksia
siitä, miten ihmeet ovat ratkaisseet yliluonnollisella tavalla jonkin ongelman ihan tavalliselle ihmiselle – joko pyydettynä tai pyytämättä.

Maikki on tuttu hyvin monelle iok-laiselle. Hän on juuri se iloisesti hymyilevä vaaleakiharainen nainen, jolla on aina kaunista punaa huulissa, sillä ”koskaan ei tiedä kenet tapaa.” Maikilla on ollut ihmeellinen elämä. Nuorena hän oli esimerkiksi yksi Suomen ensimmäisistä lentoemännistä, josta voitte arvata, että juttua riittää. Sitä työtä hän teki eläkkeeseensä saakka. Minulle Maikki on siitä merkityksellinen, että hän omien sanojensa mukaan juuri minun avullani löysi Ihmeiden Oppikurssin. Se tapahtui, kun pidin Balderin salissa Helsingissä ihka ensimmäistä esitelmääni IOK:sta aika monta vuotta sitten.

Maikki on siitä ihmeellinen, että ihmeet ovat hänelle jokapäiväistä elämää.
Niitä tapahtuu hänelle sekä pyytämällä että pyytämättä, sekä pieniä että suuria. Mielestäni Maikilla onkin suora linja Pyhään Henkeen tai Jeesukseen. Hän elää Kurssia joka päivä ja lukee Sinistä Kirjaa, josta hän mielellään ottaa jonkin lauseen, kirjoittaa sen paperilapulle ja kiinnittää seinälleen, että
muistaisi sen. Niitä lappuja seinillä on kymmeniä.

Seuraavat ihmeet Maikki on kertonut minulle ja olen ne äänittänyt. Minulla ei ole mitään syytä

epäillä etteivätkö ne olisi juuri niin kuin Maikki on ne kertonut.

MAIKIN TARINA:

”Minulla on lievä takykardia (sydän alkaa jostakin syystä tykyttää voimakkaasti ja aiheuttaa melko
vaikean olon). Tätä ei tapahdu kovin usein, mutta eräänä kuumana kesäisenä iltapäivänä olin juuri lopetellut rankan ikkunanpesun ja lähtenyt Tapiolaan asioille. Keskellä kauppakeskusta sydämeni
alkoi äkkiä tykyttää tuhatta ja sataa ja minut valtasi voimaton olo. Jalat eivät tahtoneet kantaa. Olin onneksi melko lähellä apteekkia, joten raahauduin sinne ja sanoin jo ovelta: ”Onko teillä
kamferttia, minua niin heikottaa ja sydän lyö hurjasti.” En muutakaan keksinyt siihen hätään, paitsi tietenkin olin jo sanonut Pyhälle Hengelle ja Jeesukselle, että auttakaa minua, nyt tarvitsen
todella apua. Ei ollut kamferttia, minulle sanottiin. Vaivuin tuolille: ”No tilatkaa sitten ambulanssi!”

Näin kun eräs farmaseuteista tarttui puhelimeen ja yritin rauhoittua. Silloin ovesta ryntäsi sisään kaksi miestä, tummapukuisia, nuorehkoja. Molemmilla oli reput selässä. Toinen sanoi minulle: "Otetaanpas nyt heti se pusero pois", ja kaivoi repustaan tekniseltä näyttävän laitteen, josta johti erilaisia piuhoja ja kiinnitti ne minuun. Siis kuvittele, että siinä minä istun keskellä päivää rintaliivisilläni, farmaseutit tuijottavat, asiakkaat tuijottavat.
Kone raksutti ja ulos tuli filminauha, jota mies tarkasteli. Toinen taas kaivoi repustaan ruiskun, täytti sen jollain aineella pienestä lasipullosta ja työnsi aineen suoraan suoneeni. Sen jälkeen molemmat sulloivat tavaransa reppuihinsa ja lähtivät. Itse istuin tietysti hölmistyneenä, mutta sydän aivan rauhoittuneena.

Kaikki tapahtui ihan muutamassa minuutissa. Kohta alkoi ulkoa kuulua ambulanssin ääni ja taas
sieltä ryntäsi sisään ensihoitajaa ja paarinkantajaa – kaikki asianmukaisissa sairaalavaatteissa. Kun he näkivät, että en maannut maassa enkä ollut edes puolikuolleen näköinen, he vain taluttivat minut ambulanssiin, jossa taas alettiin kiinnittää piuhoja. Yritin selittää, että juurihan minulta otettiin EKG ja näin sen filminkin..." Minkä filmin, ja missähän se nyt on, ja kukas sen filmin otti ?", minulta kysyttiin. "Jaa, en minä vaan tiedä, mahtoivatko viedä filmin mennessään."

Tunsin itseni tosi typeräksi ja ambulanssimiehet luulivat minun varmaan seonneen. "Ei kun Jorviin, vaan ja äkkiä," minulle sanottiin. Jorviin mentiin, tutkittiin ja kuunneltiin, otettiin kokeita, pidettiin tarkkailussa kello kahteen yöllä, jonka jälkeen minut lähetettiin kotiin. Ilmeisesti EKG:ssä ei ollut mitään hälyttävää. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan ole ollutkaan näitä takykardiakohtauksia.

Kun jälkeenpäin olen miettinyt tätä tapausta, olen varma siitä, että ne ensimmäiset reppuselkäiset pelastajat olivat Jumalan lähettämiä enkeleitä. Olinhan pyytänyt apua niin kiihkeästi. Se oli todellinen ihme, josta kiitin yhä uudelleen. Älkää uskoko jos ette halua. Minä en pelkästään usko, vaan tiedän.”

Tämä oli ehkä dramaattisin Maikin kokemista ihmeistä. Toinen liittyi sekin sairauteen, tällä kertaa
Maikin silmiin. Vuosia sitten häneltä oli irronnut molemmista silmistä verkkokalvot. Myöhemmin todennäköiseksi syyksi oli ounasteltu mikroaaltouunia, joka siihen aikaan oli aivan uusi keksintö. Maikki oli tuijotellut uunin lasiruudun takana valmistuvaa ruokaa ja mikroaallot olivat vahingoittaneet hänen silmiään. Molemmat silmät leikattiin ja verkkokalvot saatiin kiinnitettyä paikoilleen, mikä oli vaatinut sitä, että kokonaiseen kuukauteen Maikki ei saanut nostaa päätään ylös, vaan hänen täytyi maata pää alaspäin ja syödä nestemäistä ruokaa pillin avulla. Tämä tapahtui vuosia sitten, mutta nyt Maikin toinen silmä oli alkanut oireilla ja hän kävi yksityisellä silmälääkärillä, joka totesi, että leikkaus oli välttämätön. Toisen silmän verkkokalvon sivuun oli muodostunut kuoppa, joka vaati sulkemista.

Maikki sai passituksen Silmäklinikalle ja aikanaan kutsun leikkaukseen. Tästä Maikki kertoo itse:
”Meitä oli siellä aamukahdeksasta asti istunut kymmenkunta mummoa leikkausta odottamassa. Hoitajattaret kävivät vähän väliä tiputtamassa puuduttavia ja muita aineita meidän silmiimme. Kello lähestyi jo kahtatoista eikä minun vuoroni vaan tullut. Huolestuin jo, että lakkaako se puudutus ehkä vaikuttamasta. Todettiin muutaman muun jonoon jääneen naisen kanssa, että nythän on jo ruokatunti, ovat taitaneet lähteä kaikki tohtorit syömään. Silloin ovesta astui pitkä ja komea, lääkärintakkiin pukeutunut mies ja sanoi vastaanottohoitajalle: "Antakaapas minulle tämän rouvan paperit", ja viittasi minuun. Luettuaan papereita hetken hän sanoi minulle: - No niin, lähdetäänpäs leikkaukseen. Se ei todellakaan ollut se leikkaava lääkäri, jonka luokse minut oli kutsuttu, mutta mitäpäs minä siihen olin vastaan väittämään.

Mentiin siis leikkaushuoneeseen ja tokaisin pääpuolessa seisovalle lääkärille: - Mutta minähän olen ilmoittanut haluavani nukutuksen! En kestä mitään veitsiä tai piikkejä lähellänikään! Lääkäri vain hymyili rauhoittavasti: - Et sinä mitään nukutusta tarvitse, hyvin tämä menee! Niin menikin ja kun kaikki oli ohi kyselin käyttäytymisohjeita, sillä tiesin, että täytyi taas maata mahallaan eikä päätä saanut nostaa. Mutta pitikö sitä tehdä kokonainen kuukausi niin kuin edellisellä kerralla? Tunsin erään kohtalotoverin, jolle äskettäin oli tehty samanlainen leikkaus. Hänen oli pitänyt maata mahallaan 120 tuntia eli 5 vuorokautta, jotta silmän sisälle ruiskutettu kaasu painaisi kiinni ommeltua reikää niin ettei se aukeaisi. - Ei tässä mitään sellaista tarvitse, elät ihan normaalisti, nukut vain sillä terveen silmän kyljellä, etkä hiero silmää tai tee muuta tyhmää, lääkäri sanoi. -Tulet sitten jälkitarkastukseen, hoitajat kyllä antavat ohjeita.

Niin menin kotiin, kaikki meni hyvin ja säädetyssä ajassa menin jälkitarkastukseen. Kysyin hoitajilta kuka se nuori lääkäri oli, joka minut leikkasi, mutta he katsoivat vain silmät pyöreinä papereitaan ja sanoivat, että tietysti se oli tohtori X, juuri niin kuin pitikin. Tohtori X tuli ja tarkasti silmäni – eikä se tietenkään ollut se nuori mies, joka minut leikkasi. Olisi tietysti pitänyt kysyä kuka se leikannut lääkäri oli ja mihin se hävisi, mutta kyllähän tiedät mikä kunnioitus meillä on näitä valkotakkeja kohtaan. Olisi pian luullut, että mummolla on paitsi silmissä, myös päässä vikaa."

Tässä oli vain kaksi Maikin kokemista ihmeistä. Niitä on kymmeniä suuria ja pienempiä. Esimerkiksi
marja- ja sienimetsästä Mäntyharjun mökillä hän eksyttyään selviää aina kotiin perhosen avulla. ”Minienkeli” ohjaa minua ja lentelee edelläni kunnes löydän mökille, naureskelee Maikki.
Pitää vain pyytää apua. Sitä kyllä saa!"